Eli tuttavallisemmin glenni. Hieman menninkäistä muistuttava terrierinpötkylä, joka pyrkii tervehtimään tutut ja tuntemattomat ihmiset vasten hyppäämällä. Rotu virallistettiin Irlannissa vuonna 1934 ja Suomeen se rantautui vuonna 1988.
Glenni on perusluonteeltaan avoin ja luottavainen. Se on vilpittömän hämmästynyt, jos tapaa ihmisen joka ei pidä koirista. Glennin ajatuskuplassa ihminen on ystävällinen olento, jolla on kymmenen sormea rapsuttamista varten ja kaksi kättä joilla avata jääkaappi.
Glenni on terrieri. Terriereistä ryhmänä kuulee joskus yleistettävän: ”Vaikeasti muista koirista irrotettava eläin”. Tämä ei glennin kohdalla onneksi pidä täysin paikkaansa. Glenni ei ole niin nopeasti nollasta sataan kiihtyvä rotu kuin monet muut terrierit, mutta kyllä senkin saa suuttumaan ja silloin voi tulla lääkärireissu. Glenninpentu kannattaakin sosiaalistaa muihin koiriin jo pienenä, jolloin todennäköisyys saada koirayhteiskuntaan hyvin sopeutunut yksilö on suuri. Kotona aikuinen glenni ottaa elämän yleensä melko lungisti. Se ei vaadi ihmisen jatkuvaa huomiota ja osaa itsekin viihdyttää itseään esim. leluilla leikkimällä. Se tarkkailee toisella silmällä kotiväen puuhia ja tarjoaa auliisti seuraansa, jos luvassa on toimintaa.
Glenni on terrieriksi varsin hiljainen. Jotkut eivät hauku juuri koskaan ja toiset sanovat asiasta. Turhanlouskuttajia glennit eivät yleensä ole.
Glenni saattaa vaikuttaa tyhmältä, mutta sillä raksuttaa vähän liiankin hyvin. Se kyllä oppii asioita, mutta saada se toistamaan oppimansa haluttuun aikaan voi olla vaikeampaa. Glennillä ei ole kovin suuri miellyttämisen tarve. Se tekee sujuvasti asioita, joista se huomaa hyötyvänsä, mutta sirkustemppuja ilman liksaa – ne ovat niitä palveluskoirien kotkotuksia, tuumii glenni. Agilityä kuuluu joku glenninsä kanssa harrastaneen, mutta huippunopeuksia ei kannata odottaa. Glenni tekee mielellään koiramaisia juttuja, esimerkiksi jäljestää riistaa. Perustottelevaisuus tulee kaikille koirille – glennillekin – opettaa. Glenni on tyytyväinen, kun sen ihmispomo on jämpti ja rehti tyyppi, mutta ei mikään niuhottaja.
Glen of imaalinterrieri oli alunperin irlantilainen sekatyöläinen. Se piti jyrsijäkannan kurissa ja metsästi isännän avuksi kettuja ja mäyriä. Glennillä on siis jonkin verran riistaviettiä, mutta suureksi metsästäjäksi siitä ei enää ole. Se saattaa pinkaista ulkona jäniksen perään ja tilaisuuden tullen harventaa perheen mahdollisia häkkilemmikkejä.
Glenni on nyppimällä trimmattava rotu. Sillä on selässä karkeahko peitinkarva ja pehmeä alusvilla. Vatsan puolella sekä jaloissa karva on silkkisempi ja helpommin takkuuntuva. Glenni tulee kammata noin kerran viikossa, säästä, karvanlaadusta ja lenkkimaastosta riippuen. Joka metsälenkin jälkeen on suotavaa irrottaa risut ja männynkävyt. Harvapiikkinen metallikampa sopii tarkoitukseen parhaiten. Jalkojen ja vatsan karvat huopaantuvat, jos niitä ei kammata säännöllisesti.
Koiranäyttelyssä käyvä glenni siistitään nyppimällä noin 4-6 viikon välein. Kotikoirakin kannattaa trimmata nelisen kertaa vuodessa, muuten se on mallia rölli ja sen iho saattaa kärsiä. Hyvin hoidetulla glennillä on vähemmän iho- ja korvaongelmia kuin monella muulla terrierillä. Trimmausten välillä glennistä ei lähde juurikaan karvaa.
Me glenni-ihmiset ihmettelemme, miksei joka torpan ikkunasta kurkista glennin karvainen pää, kun meistä ne ovat niin perin mukavia koiria. Toisaalta olemme erittäin iloisia, ettei glennistä ole tullut muotirotua, sillä massatuotannon myötä monen rodun luonne ja terveys on kärsinyt. Voimme myös ylpeinä sanoa, että Suomessa ei ole yhtään glennitehdasta. Jos se meistä vaan on
kiinni, niin ei myöskään tule.
